PUER NATUS IN BETLEHEM
Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Ja ikkunaholveissa tuikuttivat liekit kynttelien ja huurua tulvi ovesta, kun kansaa saapui. Ja soi papinkello tornissa levottomana. Urut jo huminoi kuin kaukainen syksyukkonen. Ja nyt jo veisattiin ja lukkarin basson kohina yhtyi vapiseviin ja valittaviin huiluihin vanhojen urkujen. Vaan kirkon yllä veisasivat parvet enkelien.
Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Tänä aamuna tunsimme elävän rovastin sanojen: ne juoksivat saarnatuolista, luo ihmisten tulivat. Me näimme miltei kalveten: ne olivat ihanat, ne olivat hunajan pisarat tai Saaronin liljat tai pyhä manna Siionin korvessa, jota kerran syödä sai koko Juudan kansa nälissään. Ne täyttivät taivaan ja maan ja ihmeellisen lohdutuksen toivat tullessaan.
Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Ja äkkiä näimme kedot ja laumat paimenten: ne olivat alttarin luona. Koko Juudean kalpea maa oli hitaasti alkanut kynttelin liekkien lomitse pilkoittaa. Se oli himmeä ensin, se oli kuin utuinen yö. Vaan nyt jo, katso, lammaskatras kedolla ruohoa syö ja purppuraviitta-paimenet sauvaansa nojaavat. Ja nyt jo, katso, enkeliparvet, suuret, valoisat koko taivaan täyttävät soitollaan. Ja nyt jo paimeniin on tarttunut onni ja riemahdus. He rientävät Betlehemiin.
Oi, pieni piltti lepää keskellä eläinten. Hän on kuin lehdellä kaste, hän on aivan nnellinen, hän ei tiedä kalkista, orjanruususta, ristinpuusta. Hän on juuri taivaasta lähtenyt ja nähnyt elämän hyvin ihmettelevin silmin. Hän on lapsi viaton. Vaan tähti on hänen yllänsä. Se Kuoleman tähti on. Oi, hyvä Maaria, taudita hänet seimessä unehen, oi, hyvä Maaria, tuuditathan hänet syvään unehen.
Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Me miltei itkimme kajahdellessa rovastin sanojen. Sitä pientä pilttiä paimenet suuresti ylistivät ja aamun tullen saapuneet itämaan tietäjät. Vaan myöhemmin hänet tylysti ristille ripustettiin. Me emme tätä käsittäneet, me vaivuimme kyyneliin: me olimme pieniä lapsia. Ja kynttiläin himmeitten me näimme kanssamme surevan kuolemaa Jeesuksen.
Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten. Me kuulimme rovastin sanovan lempeän aamenen. Ja katosta lensi enkeli. Se purjehti valkoisin ja kirkkaanvärisin siivin ihmisten penkkeihin. Se veisasi riemulaulua meidän kanssamme. Sen me sitten näimme monesti keskellä unien.
Puer natus in Betlehem,
Cust' iloitze Jerusalem,
Halle, Halleluja.
VAATIMATTOMASTA HAUTAUKSESTA
Kylän laidassa asui tyttö, jota lapsena ihailin.
Hän kuoli sitten ja taivaassa sai morsiuskammarin,
kuten kaikki pienet tytöt, jotka varhain kuolevat.
Hänet pantiin arkkuun valkeaan ja surevat vanhemmat
sen ottivat varoen polvilleen rekeen istuessaan
ja ajoivat kiviportille lumisen hautausmaan.
Minä olin niin pieni poika. En paljon ymmärtänyt.
Minä kuulin, kun kulkuset helisivät. Marjatta, Marjatta nyt
on tulossa, sanoin äidilleni, nyt mennään tervehtimään.
Vaan sitten näin itkevän Miettiskän ja Miettisen kumaran pään.
Ja äkkiä olin ääneti. Ja valtavan onneton.
Ja minä en tiennyt ollenkaan, mikä kuolema on.
Ja kirkonkellot läppäsivät
vanhassa tornissa…