Ja isäni, joka on pappi, tuli portille paljain päin:
hänen kainalossansa käsikirjan mustat kannet näin.
Ja lukkari tuli myöskin. Ja sitten he veisasivat
ja kääntyivät hitaasti takaisin menemään molemmat.
Ja Miettisen vanhemmat pojat, ja Kasper ja Heinonen
ja Miettinen itse ja Kalle kulkivat laahustaen
ja kantoivat pientä arkkua. Oi, äiti, sano, oi,
miks kirkon tornissa iso-kello noin taukoamatta soi?
Ja äitini puristi kättäni ja me joukkoon liityttiin
ja mentiin ääneti lumista tietä. Pieniin kämmeniin
kävi tammipakkanen kovasti. Missä siis Marjatta on?
minä kysyin hiljaa äidiltäni ja olin onneton.
Ja kirkonkellot läppäsivät
vanhassa tornissa.
Hän on mennyt taivaan saleihin. Hänen ruumiinsa haudataan: hänen valkoinen arkkunsa lasketaan juuri helmaan maan. Minun äitini itki myöskin ja silitti päätäni. Niin minä silloin hyrähdin minäkin katkeriin kyyneliin. Minä tiesin äkkiä jotakin, jonka kaikki toiset jo ties. On Kuolema ollut minulle sitten niin tuttu mies…
LEGENDA VÄSYNEISTÄ NAISISTA
On kolme köyryä niskaa, kolme naista ahkeraa. Tämän päivän ehtooksi kitketty on koko naurismaa. Olen uupunut, sanoo Malviina, olen kaamean uupunut, minun niskaani polttaa ja sydäntäni on kummasti vihlaissut. Ja Sanna: Lähden täältä, menen pojua imettämään, hän on siellä hirveän janoissaan. Vaan Miina: Minä jään tähän viime minuutille, vaikka loppuni sitten ois: saa kartanon rengit kuljettaa minun ruumiini kauniisti pois.
On kolme köyryä niskaa, kolme naista kalpeaa, jotka kankein jaloin piennarta pitkin kotiinsa vaeltaa. Tuli Jumalan kääsit vastaan. Ja pieni enkelikin on kiivennyt hymyillen Jumalan rinnalle Jumalan kääseihin. Ja Jumala katsoo heitä ja viittaa kädellään. Ja raudikko-orhi karahduttaa koivikon hämärään.
On kolme köyryä niskaa, kolme naista ihanaa, he naurispellon pientareella nauraen vilkuttaa.
SOTAMIEHEN HAUTAUKSESTA
Rummut, rummut: Tararam, tararam. Me olimme kunniakomppania, me tiesimme: juhlallisesti joka ainoa askel ja jäykkien kasvojen eljet niinkauankuin marssia kaupungin kaduilla kesti. Me olimme ennen kuin veljet, kun elimme keskellä rauhanaikaa. Nyt rummut raikaa: Tararam, tararam.
Rummut, rummut: tararam, tararam.
Me marssimme hitaasti, kiväärit olalla, kasvot jäässä,
hyvin hitaasti marssimme ruumisvaunujen jäljessä, joissa
meidän veljemme arkussa makas, granaatinsirpale
päässä,
ja järki aivoista, sielu rinnasta poissa.
Hän kuoli keskellä rauhanaikaa.
Ja rummut raikaa:
Tararam, tararam.
Rummut, rummut: tararam, tararam.
Ah, veljemme oli nyt ruumis. Hän oli jo mätä.
Hänen nimensä oli jo sisällyksetön sana.
Me ääneti mietimme jokainen kaikkea, kaikkea tätä
kun marssimme jäykkänä kunniakomppaniana.
Me elämme keskellä rauhanaikaa.
Ja rummut raikaa:
Tararam, tararam.