Vaan äkkiä kämmenin hamuilevin hän punaiset kasvonsa peitti: jokin valkoinen olento tallin edessä satulan selkään heitti pienvärisen korskuvan valakkahevosen, ja itse hyppäsi selkään.
Oli haamulla liperit leuan alla ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt…
3. Renki Epramin kertomus
Ja meidän Eprami kuului olleen tulossa kotiin. Hän mietti, miten iloisen yön hän Nikulan Alman aitassa juuri vietti. Hänen ajatuksensa ruusunpunaiset kiersivät tuttuja maita, hänen huulensa vihelsi nuotteja villejä, drillejä onnekkaita. Hän astui rennosti Ripakon kujaa kun aurinko nousi. Hän saapui järvelle kimmeltävälle ja yli sen sousi ja katseli kuinka korsissa sipisi, aalloilla lipisi tuuli. Hän telkkien vitinän, ruislinnun haikean ritinän kuuli. Hän niitulla näki vilkkuvan keltaisten kurppien nokkien, hän pajuista äkkäsi kerttujen parvet ja ilmasta lokkien. Hänen venheensä kokka törmäsi suhisten kaislaan ja santaan ja notkein ja nuorin jäsenin hyppäs hän pappilan rantaan. Poissa on kulta…
Ja aurinko heitteli pappilan laseihin punaista tulta.
Ja Eprami lauloi haikeesti: Poissa on kulta…
Hän mollissa lauloi ja asteli rennosti taloa kohti.
Oi aikainen aamu! Se mutkikas polku läpi koivikon johti.
Hän lauloi mollissa: Poissa on kulta. Ja koivikko hymys.
Vaan äkkiä paukkui ja tantere soi. Ja Eprami lymys ikikokoisen koivun rungon turviin ja kalveten näki: oli liikkeellä valkeat menninkäiset ja hautojen väki. Pikimustalla ratsulla karkasi kelmeä vainaja ohi ja ruoskalla vinkuvasiimaisella sen kupeita sohi. Verenkarvainen liekki suitsusi ympäri hevosen suusta. Ja ratsastajalla naama lie ollut pelkästä luusta, pyhä piplia toisessa kainalossa ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt…
4. Kirkonvartija Optaatuksen kertomus
Ja kirkonvartija Optaatus, joka soittaa kelloja aamuin ja on, kuten kaikki kirkonvartijat, tarkka tuntija haamuin, meni aamulla varhain sakaristoon ja aikoi siivota siellä: näet on niin raskasta antaa rovastin liialti tomuja niellä, se tekee kurkun karkeaksi ja saarna ei oikein luista…
Vaan semmoista suurta säikähdystä ei Optaatus toista muista: pikimusta ratsu on köytettynä lampetin lenkkiin ja kauraa se rouskii nuorilla hampaillaan. Ja nurkassa joku nauraa röhönaurua, paksua, karmivaa. Kun Optaatus sinne kääntyy, hänen hyvänsävyinen naamansa kauhusta vinoon vääntyy. Se on pappi Krabbe, se syntinen mies, jonka kuva on kaapin päällä. Mitä hittoja hänkin, vainaja, on näin päivällä vielä täällä: kuten tunnettua on vainajilla aikaa yhdestä viiteen ja sitten niitten on lähdettävä takaisin kiireesti hiiteen… Oli haamulla rillit nenänpäässä ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt…
5. Pappilan neitien kertomus