1.
Me menimme juhlapukuisina herkän-hartaalla miellä ja yhteen kartanon Mirjamin kanssa satuimme kirkkotiellä. Me hymyilimme ja tervehdimme. Ja Mittumaarian pellot oli kukkamerenä: päivänkukat ja apilaat ja kellot kuin laineet kohisi aidan takana. Väkevä koivujen haju ja kasteen tuoksu syöksyi vastaan kuin myrskytuuli raju. Ja helähti kirkon isokello, kun kellonsoittaja veti koko hartiavoimalla kellon nuoraa. Sitten pimpitti heti papinkello kimein kilinöin. Se viittasi meidän isään. Me tukkaamme hiukan sipaisimme ja marssimme rivissä sisään.
Koko kirkkorahvas kahahti ja sitten suvivirsi soi holveissa ja sen soidessa kaikkosi sydänten kirsi. Se on kaikkein virtten suloisin, ah, siinä on jaloa voimaa, sen väristessä ja helistessä totisesti soi maa… Vaan se meni poikki. Me hämmästyimme. Virtemme jäi puoliin. Jokin peljättävä kummitus oli kiivennyt saarnastuoliin. Joku vaimo kirkaisi perällä. Joku pudotti kirjansa. Joku oli jäykistynyt ja huulille oli syöksynyt manaushoku. Ja isämme, hän oli sakaristosta tullut ovelle asti ja seisoi ja tuijotti saarnastuolia perin tuikeasti. Ja lukkari yritti virttä taas. Vaan sävel soristen kuoli… Ja sitten meillä ei enää ollut muuta kuin saarnastuoli ja kummitus saarnastuolissa. Se kohotti luurankonyrkin ja pauhasi meille lain sanoja lausein kiivain ja jyrkin. Sen kaljulla oli kalotti ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.
2.
Me kuulimme, kuinka Herra teki armon Juudean maalle kun Johanneksen lahjoitti sille vanhalle Sakariaalle, me kuulimme, kuinka Herodias oli häijy ja jumalaton kun eli alla Herodeksen kuninkaallisen katon, me kuulimme, miten Salome tanssi Herodeksen nähden, me kuulimme, miten Herodes antoi Salomen tanssin tähden pyhän Johanneksen mestattavaksi aivan ilman syytä, me kirosimme Salomea, sitä kurjaa, kurjaa kyytä, me siunasimme Johannesta, hyvää Jumalanmiestä, joka edelläkävi ja Messiaalle tiedot antoi tiestä. — Vaan saarnattuaan tähän asti kummitus taukosi vähän. »Minä tahdon tähän lisätä, minä tahdon lisätä tähän että kaikki tietäis sen seurakunnassa: Olen kuin Herodes muinen, tämä käsivarsi ja nyrkki tässä, tämä nyrkki kalmanluinen on kuoleman miekkaa pidellyt ja tappanut miehen kerran, ja totisesti se mies oli myös, kuten Johannes, mies Herran. Oi ystävät, ystävät, kalvetkaa, sillä kenkään, kenkään teistä ei taida silmin synnittömin Herran edessä seistä. Te olette kaikki Herodeksia, joka ainoa miehen murhan on tehnyt omassa sielussansa tähden himon turhan. Kuka luulee itsensä viattomaksi Seebaotin nähden? Joka ainoa oman itsensä on tappanut Salomen tähden…»
3.
Ja liikutus kävi seurakunnossa, itku nousi ja laski. Ja rahvas oli kuin vastakaadettu, vastakulottu kaski, ja vastakylvetty: odottaa sai milloin nousis oras. Joku akka huusi ja mylvi melkein, joku ukko manas ja poras, joku kimeä-ääninen pojan-nappula penkillä seisten huusi: »Oi taivaan profeetta, taivaan profeetta, Messias, Messias uusi.» Ja kaksi vanhaa-emäntää hihitti mieltä vailla, ja kaunis tyttö ristikongilla tanssi Salomen lailla…
Ja kummitus vihdoin lopetti. Emme nähneet enää häntä. Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä ja leuassa pieni piikkiparta ja jalassa pieksunhylyt, kuten sakariston taulussa, ja silmät jäiset ja tylyt.
6. Vanhan haudankaivajan kertomus
Hän kuului juuri siirtäneen mädän hautalaudan pois kiviaidalle reunustalta vastaluodun haudan ja sitten ääneti istahtaneen. Ja hän hautarivit näki ja mietti, että siinä se nukkui pitäjän vanha väki: oli paroonia ja riiarinnaa ja rovastia ja muuta — vaan itseasiassa kuitenkin vain rapiata luuta, joka helponlaisesti murenee ja tomuks ja tuhkaks hajoo, kun kaivaessaan lapion terällä hiukkasenkin kajoo…