Niin, sielu, sanovat, ikuisesti veisaa ilossa taivaan, vaan ruumis, miksi se katoaa, miks ruumiin madot sai vaan… Ja hän sytytti niveräpiippunsa. Niin, oli se kysymys vakaa. Hän hymähti lievästi itsekseen. Vaan silloin puitten takaa tuli hitaasti ratsu ja ratsumies. Mitä kummaa ne tekivät tässä pyhää kirkkorauhaa sunnuntaina noin julkeesti häiritsemässä? Ravas ratsu Krabben haudalle. Hävis ratsumies satulasta. Ja silloin hauturi äkkäsi, hän äkkäsi silloin vasta: oli miehellä piirteet kauheat, oli silmät jäiset ja tylyt, kuten sakariston taulussa, ja jalassa pieksunhylyt.
VI.
LAULU ESI-ISISTÄNI, LAUKUNKANTAJISTA
Sinä hiukan ylpeänä
suorasta nenästäsi ja vaakunasi kahdeksasta kentästä
hyppäät silmilleni
ystäväni,
ja kysyt minulta, ääni väristen,
kuka oli iso-isäni.
Ja minä hyvin ylpeänä:
kuningas.
Hänelle olivat alamaisia kahdeksan kihlakunnan tiet, hiekkaiset, pitkät tiet, ja sateenkaariset unelmien sotajoukot. Ja hänen sukupuunsa haarat olivat täynnä tuskan hikihelmiä ja kuolema istui jokaisen lehvän päässä.
Ja sinä naurahdat minulle.
Mutta minä,
minä käsken sinun itkeä
ja paljastaa pääsi pitkien sarkofaagien edessä,
joissa esi-isäni nukkuvat.
Niistä nousee huokausten höyry.
Ja reunoihin olen upottanut korkokuvia:
kuninkaitten saaton,
synkeän, synkeän saaton,
jossa esi-isäni vaeltavat
selässä haavoja, jalat palaen, silmät niin
totisina,
kuninkaitten saaton,
ylpeän, ylpeän saaton.
DAIDALOS JA IKAROS
1. Ikaros
Olen vanki, tee mulle siivet. Mun rintaani ahdistaa nämä tylyt ja sumuiset rannat, koko autio Kreetanmaa,