Me kohotamme kätemme, ja raskain, tylyin iskuin maan pintaan vajoo kuokkamme ja multa vapisee. Me tiedämme: on edessämme aava halla-noro, vaan takanamme kellertää jo viljavainiot.
Sun isäsi, mun isäni on synkän päivän jälkeen
pois vaeltaneet kaskimaalta otsin vaipunein.
Ja katso, veli, kuokka jäi ja halla-noro meille,
vaan katso, veli, jäi myös nämä kädet väkevät.
Sun isäsi, mun isäni on miekoin vyötettyinä
yön hämäryyteen tehneet työtä käsin palavin.
Ja katso, veli, miekan myös mä sidoin kupeelleni:
sen teräksessä piirtyy jana ruosteenpunainen.
Sun poikasi, mun poikani, kun kerran ehtoo saapuu ja meidät viedään väsyneinä hautaan kalpeaan, käy ylpeinä ja onnellisin käsin kuokan varteen ja katso, veli, miekan myös he sitoo kupeelleen.
Suvivirsi.
Ota, Herra, korviis lastes kiitos.
Väkevänä kohoo ylitsemme keskisuves kaari, jota katsoin me, kun esikoises, iloitsemme.
Katso, jyvistä ja ytimestä
tiukkuu syksyyn kallistuva maailmas.
Palvelijas, heinämiehet palaa
pitkin kukkaspenkereistä tietä.
Kellastuvan elopellon keskeen syttyy yksinäinen rääkkälintu raskain äänin valittamaan. Kuule! Kirkonkelloin malmi laulaa tuolta kaukaa, vehmaan koivukunnaan takaa. Kuule, kuule, ota lastes kiitos!