AURA: Niin on, Helena. Minä tiedän sen. Olenhan äpärälapsi itsekin?
HELENA: Niinhän ne kertovat.
AURA: Äitini oli tehtaantyttö, niinkuin minäkin. Vaan isästäni ei ole tietoa, kuka hän oli. Vai oletko sinä sen kuullut?
HELENA: Ovathan ne kertoneet äitivainajasi täällä ennen erään engelskalaisen insinöörin kanssa honklanneen…
AURA: Se on siis maankiertäjän veri, joka minussa näin kiehuu.
HELENA: Mutta kukapa sen pilkulleen hänenkään tietää. Sillä eipä hän liene jättänyt mitään puumerkkiä jälkeensä enempää kuin muutkaan samantapaiset siinä jutussa.
AURA: Niin, niin. Sehän se on meikäläisten kohtalo. Rakkautemme annamme tyysti, vaan halveksimisen ja pilkan saamme palkaksi. Kummako siis, jos mieli katkeroituisi?! Kummako, jos rakkautemme vihaksi muuttuisi ja perintönä veressä kulkien vihdoin kostoksi puhkeaisi koko yhteiskuntaakin kohtaan?!
HELENA: Siinä sen oikein sanoit, Aura. Sen tunnen minäkin sisimmässäni. Vaan minkä me sille voimme? Milloinka tämä maailma meidän mielemme mukaiseksi muuttuu?
AURA: Muuttuu se, jahka mekin kerran valtaan pääsemme.
HELENA: Pääsemme, milloin pääsemme! Mutta ennen kurki kuolee, kuin suo sulaa. Ja siksi ei auta muu, kuin kärsiä yhä edelleen vain.