AURA (Kuin itsekseen, pää käsien peitossa ja pöytään nojaten). Mutta minä en kärsi. Minä en jaksa kärsiä. Minä en tahdo kärsiä. Ne ovat sietämättömiä, nämä ihmisten panemat ikeet, nämä niitten aviosäädynlait. Näin minutkin rakkauteni tähden tähän tupaan työnnettiin, että kaikki vain ihmisten silmissä siloiselta näyttäisi. Vaan mitä sydän tunsi ja mieli pakahtuakseen kärsi, sitä ei kukaan kysynyt. Ja nyt, kun sydämeni jälleen tuntee ja tuskittelee, niin kuolettaa vain pitäisi kaikki ja hiljaa kärsiä, että taaskin kaikki ihmisten silmissä siloiselta näyttäisi ja niiden lait tulisivat täytetyiksi. Vaan ei, nyt en minä siihen suostu enää, tulkoon vaikka kuolema. Irti minä tahdon näistä pauloista, vapaaksi minä tahdon, elää minä tahdon, niinkuin minun sydämeni käskee, eikä niinkuin muut hyväksi katsovat määrätä.
HELENA: Aura hyvä! Rauhoitu nyt kultaseni! Mitä sinä nyt tuolla lailla?! Sekö sinut noin alakuloiseksi sai, että vahingossa tulin sinulle huomauttaneeksi Lainan ja Manun tuolla yhdessä kävelevän.
AURA (Hypähtää pystyyn ja katsoo ikkunaan). Vieläkö ne siellä ovat?
HELENA: Ei, kultaseni. Poishan ne menivät.
AURA: Minne ne menivät? Yhdessäkö ne menivät?
HELENA: Eikä, kah. Erosivat kai ne, niinkuin minusta ainakin näytti.
AURA: Minä käyn katsomassa. (Sieppaa huivin päähänsä.) Minä käyn pyytämässä Lainaa tänne. Odota, Helena, täällä niin kauan!
HELENA: Olisinhan sen minäkin, kah! —
AURA: Ei, ei, kyllä minä. Minä tulen kohta takaisin. (Tuuppaa Helenan takaisin.)
HELENA. No, kah, odotanhan minä. Oletpa sinä nyt oikein, tuota, kummallinen.