AURA: Minä tulen paikalla takaisin. (Juoksee ulos.)
HELENA (Itsekseen). Vai ovat asiat sillä lailla?! Siinä se nyt on. (Puiden toista nyrkkiään toisen käden kämmentä vastaan.) Enkös minä ennustanut?! Enkös minä ennustanut?! Reetu parka! Semmoinen kaikin puolin kunnon mies ja tuommoisen heilakan kanssa yhteen joutui. On ne miehet, toden perään, kummallisia! Ikämies jo itse, mutta nuorta ja muhevaa vain mieli himoitsee. Niinkuin ei minuntapainen olisi hänelle saman veron tehnyt. Vaan eipäs ottanut, vaikka olisi ollut saatavissa. Nuoren linnun paistia vain vielä piti maistaa. Mutta karvaalle se taitaa nyt tuntua. (Ikkunan kohdalla.) Kah, siinähän se Laina yksin tuleekin. (Menee ovelle, työntää sen auki ja samalla astuu eteiseen ja sitte sisään.)
LAINA: Helenakos täällä on? Ja yksin?
HELENA: Niin. Mutta yksinkös Laina tuleekin?
LAINA: Kenenkäs kanssa? Tulinpahan vähän Auraa ja hänen lastaan katsomaan. Mutta äitipä ei taidakaan olla kotona, koska Helena on kotimiehenä, ja pikkanen näkyy nukkuvan.
HELENA (Pisteliäästi). Minnekäs se kavaljeeri jäi, jonka kanssa äsken niin hauskasti käveltiin ja kronkamoitiin?
LAINA: Manuko? Minne lienee mennyt omille teilleen, — en häntä sen enempää udellut. Vai jo ehti sekin Helenan silmiin pistää?
HELENA: Ehti, ehti. Eikä vain minun. Ja pahasti lienee pistänytkin.
LAINA: Herra Jesta! Kaikkia sitä kuuleekin! Eikös sitä ihmisten kanssa enää saa kävellä eikä puhellakaan?
HELENA: Jokohan se nyt niin vain viatonta on?! Mitäpähän siitä
Vilppukaan olisi sanonut, jos olisi ilvettänne ollut näkemässä?