LAINA: Ilvettä? Ja mitä Vilpulla sen asian kanssa on tekemistä?
HELENA: Jassoo? Vai ei ole? Sitten olenkin taitanut erehtyä.
LAINA: Parasta on olla liikoja luulematta, niin ei erehdy.
HELENA: Vai niin päin se asia sitte onkin kääntynyt? Jo nyt kuulin, mitä kuulemani piti.
LAINA: Niin päin se on kääntymättäkin ollut, kun ei vain juokse juoruja kantelemassa ja omiaan lisää panemassa, niinkuin muutamilla ihmisillä näkyy olevan tapana tehdä.
HELENA: Kes, kes! Kovinpa Laina nyt näkyi sanani sydämelleen ottaneen, kun noin minun, vanhan ihmisen, nokalle hyppää. Parasta taitaa olla sitte, että ajoissa silmiäni suojelen ja lähden tieheni. Hyvästi vain! Ja hyvää jatkoa, mampsel Telso. (Poistuu närkästyneenä.)
LAINA: Hyvästi, matami Häkkinen. Älkää nyt vain kovin paljon liikoja lasketelko seuraavassa talossa, ha, ha, ha. (Hyräilee itsekseen, menee ja katsoo kätkyeeseen, vaan palaa sitte pöydän ääreen ja istuutuu ikkunan eteen. — Vasemmanpuoliselle seinälle koputetaan.) Joku koputtaa seinään! (Hypähtää seisoalleen.) Mitä se on? Varmaan joku merkki Auralle. (Kuuntelee kotvan. Vähän ajan kuluttua uusi koputus.) Taas! Se on selvä: se on sovittu merkki! Ja Reetu on poissa. Mutta missä Aura sitte on? Ei, — kyllä minä lähden, pujahdan tieheni. (Aikoo mennä ja aukaisee oven, jossa samalla tulee hänelle vastaan)
MANU (Hämmästyen). Laina!
LAINA: Manu! Vai niin?! Ympäri käydään, yhteen tullaan!
MANU: Niin, tuota, näin sinun lähtevän tännepäin, niin ajattelin, että annapas, lähden vielä perässä ja katson minne se menee.