MANU: Näinköhän on puheesi oikein tosi. Miksi sinä, nuori ja kaunis, sitte tuommoiselle ikäpuolelle vaimoksi rupesit, olkoonpa miehesi kuinka kunnollinen tahansa?
AURA: Älä kysy, Manu, älä! Kaikkia ei voi kysyä, ei kaikkia selittää eikä liioin kaikkia ymmärtää. Mutta jospa vain sieluuni nähdä voisit, niin näkisit, kuinka onneton, viheliäinen, kurja raukka minä olen, kurjimmista kurjin koko maailmassa. (Painautuu pää Manun rintaa vasten ja itkee.)
MANU: Älä nyt joutavia, Aura! Kas niin! Tiedäthän, että sinua rakastan. Ja kuinka sinua rakastan, sen saat kyllä nähdä vielä, jahka aika tulee. Nyt sinun pitää olla iloinen ja tyytyväinen. Meidän pitää iloita. En minä tuommoisesta tillityksestä tykkää. Kuivata silmäsi ja ole ihmisiksi taas!
AURA: Älä nyt suutu, älä pane pahaksesi, Manu! Minä koetan olla iloinen — sinun mieliksesi.
MANU: No, niin! — Kuule! Sitähän minä tahdoin tiedustella sinulta: tuletko "talolle" iltamaan tänään?
AURA: Tulen.
MANU: Varmasti?
AURA: Se oli jo päätetty ennen tänne tuloasi.
MANU: No se on reilusti tehty. Nyt saadaan sitte olla oikein yhdessä — niin että tuntuu — kunnes kukko kolmasti laulaa, eikö niin?
AURA: Saadaan nyt nähdä sitte.