PORTIMO: Voisihan olla, että tuli pääsi irti hänen nukkuessaan. Hänhän kuuluu panneen maata. Vaimo oli poissa, kekäle putosi uunista maahan ja kun tavallisesti uunin eteen varomattomasti puita jätetään, niin paljonkos siinä tarvittiin, että huone oli ilmiliekissä tuota pikaa. Ja kun uuni oli siinä likellä ovea, niin ei hän enää sitä tietä päässyt ulos, vaan syöksyi ikkunalle. Mitenkäs muuten olisi selitettävissä, että hän jäi ikkunalaudalle retkottamaan?
ROSLUND: Hyvin yksinkertaisesti. Tunnettuhan on, että kun tahtoo saada tulen paremmin palamaan, niin avaa ikkunan. Epäilemättä ukko oli siinä tarkoituksessa tullut ikkunalle ja siihen sitte savusta typertynyt, kun savu alkoi tupruta ulos.
PORTIMO: Minä luulen, että ukko on liian yksinkertainen sitä konstia käyttääkseen.
ROSLUND: No, mutta lapsi sitte? Ellei olisi ollut hänen tarkoituksensa tehdä murhapolttoa ja jos hän sitä lasta niin kovin rakasti, niinkuin hän kaikesta päättäen rakasti, niin miksi ei hän sitä ihan ensimäiseksi koettanut pelastaa ja siepannut käsivarrelleen ikkunasta mennäkseen?
PORTIMO: Epäilemättä oli hän niin unen pöppörössä, niin sekaisin.
ROSLUND: Uskomatonta! Sen ajatuksen — psykoloogisesti — minun mielestäni olisi pitänyt ensimäisenä pyöriä hänen päässään, — unissaankin.
PORTIMO: Ettei hän niin tehnyt, se kai sitte sai hänen noin sekaisin puhumaan ja sanomaan hänen tehneen murhapolton.
ROSLUND: Ei, ei, kyllä tuo tuntuu minusta liian, liian, — kuinka sanoisin — pinnistetyltä.
PORTIMO: Ei suinkaan enemmän, kuin toinenkaan olettaminen. Päinvastoin.
ROSLUND: Sittepähän saadaan nähdä, mikä arvelu on oikeampi.