TUTTU (Fiinalle): Minä tulen. (Torstille.) Minä menen katsomaan. Jos se on hän, niin hän ei ole uskaltanut tulla sisään, ennenkuin…
TORSTI: … ennenkuin on kuullut, ettei äitisi ole täällä, niin juuri. Mene, mene! (Sysää Tutun menemään ovesta ja jää itse siitä hänen jälkeensä kurkistamaan.) Eikös olekin?! Enkös arvannut oikein?! Täti Eulalia! No, nyt menee mailma mullin mallin!! (Oikealta alkaa kuulua iloista ja äänekästä puhelua, jota Torsti kotvan kuuntelee, painaen korvaansa ovea vasten) Kas niin! Nyt hän tulee tänne. Hauska on nähdä, kuinka hän minua kohtelee. (Sieppaa pöydältä sanomalehden ja heittäytyy leposohvalle sitä lukemaan, peittyen sen taakse.)
EULALIA (Molemmissa kainaloissa ja molemmissa käsissä matkatavaroita tulee, hattu päässä ja sadetakki yllä, leveästi sisään): Ei, ei, minä kannan itse. Minä en anna niitä kellekään muille. Niissä on koko minun omaisuuteni. Mikäs huone tämä on?
TUTTU (Tullen hänen jälessään sisään): Tämä on meidän yhteinen salimme ja ruokahuoneemme.
EULALIA: Yhteinen? Hyh! Kun voi siirtää ruokapöydän verannalle ja käyttää sitä näin kesäaikaan ruokahuoneena. Minä teen sen paikalla. (Menee leposohvan luo, johon aikoo Torstin päälle laskea tavaroitaan.)
TORSTI (Kiepsahtaa ylös, huutaen): Päivää, täti Eulalia!
EULALIA (Kirkaisten ja pudottaen toisen laukkunsa lattialle): Jessus siunatkoon, hyi! Sillä lailla säikäytti! Hyi!
TORSTI: Eikös täti huomannut?
TUTTU: Minäkin luulin, että täti vain leikillään…! (Torstille) Häpeä toki!
EULALIA (Torstille): Mene matkaas! Nyt en minä sinua tahdo tervehtiäkään. (Asettelee tavaroitaan minkä minnekin pitkin huonetta.) Hyvä ettei tuossa laukussa sattunut peilini olemaan, muuten se olisi voinut särkyä ja sinä olisit saanut ostaa minulle uuden.