TUTTU: Ovesta vain kurkistin: hän oli kalpea kuin kuolema.
EULALIA: Älä mene sisään, Tuttu, älä mene sisään! Äläkä tule enää likelle minua sinäkään. (Peräytyy toiselle puolelle.) Ihan alkaa jo minunkin vatsaani purra. Täällä varmaan jo lentelee basilleja ilmassa.
TUTTU: Näinkö te minua autattekin, täti?
EULALIA: Auttakaa itse itseänne! Oma henki on tässä maailmassa kullekin kallein.
TUTTU: Niin sanoi Fiinakin, kun käskin häntä lääkäriä hakemaan. Hänkin jo päätti jättää meidät.
EULALIA: Niin teen sitte minäkin. Ei suinkaan tänne meistä kukaan jää — basillien syötäväksi ja ilman ruokaa itse.
TUTTU: Täti, täti, älkää nyt toki muille mitään puhuko! Ettehän?
EULALIA: Päinvastoin. Se on kristillinen velvollisuuteni. Sen teen heti ja menen sitte laittamaan kampsuni reilaan. (Pyörähtää ympäri ja poistuu oikealle.)
TUTTU (Lyöden epätoivossaan kätensä yhteen): Ja minä minä jään tänne ihan ypö yksin, ypö yksin!
TORSTI (Kurkistaa jälleen ovesta): Tuttu, huomenta! (Tulee sisään paitahihasillaan.)