SULO. Kaikki olet saanut, mitä elannoksesi olet tarvinnut ja vähäisestä palkastani olen voinut antaa.
AINI. Ja potkuja päälliseksi.
SULO. Mitä et voi toteen näyttää, siitä sinulla ei ole oikeus puhua.
AINI. Mutta minulla on ihmisen oikeus olla niitä kärsimättä enää. Kymmenen kuukautta olen jo petomaiselle kohtelullesi alistunut, — sinelmät käsivarsissani kyllä voivat sen todistaa, — mutta nyt en minä ai’o sitä kärsiä enää. Olen siitä tehnyt lopun eilen. Tänne tulin, täällä otin paikan jälleen ja tänne ai’on jäädä. Se on viimeinen sanani.
SULO. Puhutko sinä tosissasi aivan, Aini?
AINI. Luuletkos sinä, että minun tekee mieleni kanssasi leikkiä laskea?
Ha-ha! Siihen ei sydämmeni kykene enää.
SULO. Mutta jos minä pyydän sinua?
AINI. Sekin on turha jo. Minä kyllä tunnen mikä mies sinä olet.
SULO. Kuule, Aini! Etkös sinä näe, että sinä häpäiset minun taloni, häpäiset koko tehtaan.
AINI. Minäkö häpäisen?! Ha-ha-ha-ha! Onpa se todellakin naurettavaa!
Ja onpas sinulla käsitys! Mutta mitä sinä olet tehnyt, se ei ole
häväistystä ollut kenellekään? Eikö niin? Mitä kunniallisin teko vain?!
Eikö niin? Ha-ha-ha-ha!