EETU. Ja silloin, Aini, silloin minun ei enää tarvitsisi odottaa niitä päiviä, niitä hetkiä, jolloin saan sinut nähdä, sinua puhutella. Silloin minun ei enää tarvitsisi ajatella, että sinulla on joku muu mielessäsi, eikä tarvitsisi pelätä, että joku toinen sinut minulta tahtoisi riistää.
AINI. Eetu kulta! Mitä sinä nyt turhia…!
EETU. Niin, Aini, semmoisia kummallisia aatoksia usein aivoissani kulkee. Ja kuka sen tietää? Ehkä ne voivat toteutuakin. Täällä se kyllä on mahdollista. Sen minä näen.
AINI. Mitä, Eetu, mitä sinä näet?!
EETU. Jo senkin, ettet sinä ole ulkomuodoltasikaan sama, kuin ennen.
Täällä sitä tahtoo koreilla, — mielistellä.
AINI. No, ymmärräthän nyt sen hyvin itse, etten täällä voi enää samallaisena maalaistallukkana esiintyä, kuin ennen.
EETU. Tietysti. Asemasihan sen vaatii. Ymmärtäähän sen.
AINI. No?! Ja tokkopahan sinäkään minua enää samallaisena tahtoisit nähdä?
EETU. Kyllä, Aini, ihan samallaisena. — Ja sitte — ehkäpä tämä asema vaatii vielä muutakin?
AINI. Mitä tarkoitat?