EETU (tulee paitahihasillaan ulkoa, kantaen sylissään halkoja, jotka viskaa uunin peränurkkaan). Eikökän nämä halot jo teille, äiti, riitä täksi päiväksi, vai?
JULJAANA (katsomatta haikoihin ja jatkaen puuhaansa vuoteen luona). Riittävät, kultaseni, riittävät. Ja ell’eivät riitä, niin käynpähän itse lisää noutamassa.
EETU. Mitäs te?… Tuonhan minä, mitä tarvitaan… Muutenkin noin heikko ja kitulias olette.
JULJAANA. Tämmöinenhän minä olen, kuin olen ollutkin. Eihän tästä paremmaksi tule, ell’ei pahemmaksikaan. Kituu, kituu siksi kuin Jumala ottaa luokseen. Ja kuollahan sitä kerran jokaisen pitää. (Menee hellannurkkaan puuhaamaan). Jokos sinä peseydyit, Eetu?
EETU. Johan minä. (Alkaa sukia päätään ja pukeutuu).
JULJAANA. Kun noita silmiäkin vetistää… ja hämärtää, ettei tahdo oikein enää nähdä. (Kaataa tuolilla olleen pesuvadin veden likaämpäriin. Väliaika). Oletpas sinä tänään harvapuheinen, poikaseni! (Huoahtaa).
EETU. Mistäpä tuota aina puheenkaan ainetta riittää.
‘ JULJAANA. Mietiskelemistäsi vain aina samaa mietit.
EETU. Tiedättehän: se on ratkaistava nyt.
JULJAANA. Tiedänhän minä. Tänäähän se on se kutsuntapäivä. (Väliaika).
Enkä minäkään osaa sinua neuvoilla auttaa.