ESA. Ähä! Jäikös suusi kiinni?! Ei. Yksi siinä vain on tie ja sen olen sinulle nyt neuvonut minäkin. Vaan jos sittenkin vielä aiot kutsuntaan mennä, Eetu, niin muista, että kyllä siellä kaupungin portilla miehiä on, jotka sinut takaisin käännyttävät, ell’et niitä jo maantiellä ole tavannut. Ja vaikka metsääkin kiertämään rupeaisit, niin nousee tiesi pystyyn sielläkin. — Hyvästi nyt! En viitsi pitemmältä samaa asiaa jankutella. (Menee).
EETU (hänen jälkeensä). Pääsee sitä kaupunkiin veneelläkin, jos niiksi tulee.— —
JULJAANA (palaa). Aini tulee heti puheellesi, Eetu.
EETU. Tekös häntä kävitte hakemassa, äiti?
JULJAANA. Minä, kultaseni, minä. Niin saat vielä häntäkin puhutella ja nähdä.
EETU. Mitäs te, äiti, joutavia?! (Nousee pöydästä). Saatte korjata pois.
JULJAANA. Jokos sinä lopetit, poikaseni? Olisin vielä silakoita lisää antanut.
EETU. Minä jo söin. Ett’ette itse…?
JULJAANA (alkaa korjata pois). Johan minä noustuani kahvin kanssa vähän suuhun panin. Elä sinä minusta. Ja kerkiänhän minä vielä päivänkin kuluessa… sen vähän, mikä minulla käy syönti… Kunhan sinä vain olet kylläinen, poikaseni!
EETU. Kylläinen olen.