AINI. Eikös teillä ole ollut äitiä, siskoa, ystävää, joka teille olisi ollut rakas taikka teitä rakastanut?…
SULO. Sanoisinpa melkein: ei — ei koskaan. Äitini kuoli pienenä ollessani ja minä olin ainoa lapsi. Joku täti kuuluu minua jaloilla pysytelleen, kunnes elämän virta minua lastuna maailmaan rantoja pitkin rupesi kuljettelemaan. Ja niin olen kulkenut tähän saakka, eläen kätteni töillä. Ystäviä en ole koskaan löytänyt, — lieneekö siihen ollut luonteeni syynä vai eikö niitä oikein missään lienekään. Nyt olin yhden ystävän haamun löytävinäni, mutta sekin kaikkosi luotani heti. Se olit sinä, Aini! Vaan mitäpä tuosta enää puhun. Saat mennä! Saat mennä! Tuollapa mäellä näkyy Juljaanakin jo käntystelevän tännepäin.
AINI. Kyllä. Paikalla. Mutta —?
SULO. Mitä niin?
AINI. Antakaa kätenne!
SULO. Tuossa!
AINI. Kumartakaa hiukan päätänne minun puoleeni!
SULO (kumartaa). No?
AINI (ottaa hänen päänsä molempien käsiensä väliin ja painaa suudelman hänen otsalleen). Ja hyvästi nyt!
SULO (sulkee hänet syliinsä). Kiitos, Aini, kiitos!