AINI. Ell’ei teissä sitä ole, niin olette ihmisyydetön.
SULO. Kas niin! Pyyntö sittenkin hänen hyväksensä.
AINI. Kun sen niin ymmärrätte, niin ottakaa se sitte huomioonkin.
SULO. Sinunko tähtesi, Aini? (Väliaika). Et vastaa? — Mutta onko sinulla sääliä minua kohtaan? Ehkä minäkin sitä tarvitsen ja kaipaan, Aini? Tuota rakkauden, — kuinka minä sanoisin? — alkusäveltä? Sen ensimäistä puoleensa vetävää kosketusta? Ehkä? Ja siksi juuri, etten sitä ole koskaan saanut kokea? Ihmisyydetön, sanot. Mutta sinäkö, minut luotasi sysäämällä, olet minut ihmiseilisemmäksi tehnyt? Ihmiseksi tullakseen ja ihmisenä pysyäkseen täytyy syntyä rakkaudesta ja elää rakkaudesta, muuten sitä muuttuu kiveksi. Niin on minun käynyt.
AINI. Voi, miksi te kiusaatte minua?!
SULO. Anteeksi, Aini, että tulin sinulle liikoja puhuneeksi. Ne olivat loruja vain. Saat mennä nyt.
AINI (viivyttelee).
SULO. Saat mennä, saat mennä, sanoin minä.
AINI. Kyllä. Mutta saanko ensin kysyä?
SULO. No, kysy sitte.