AINI. Niin juuri.
SULO. Kuuluupa hyvinkin. Sillä juuri tuosta seikasta paljon riippuu, miten minä… tuota, miten isännistö… taikka minä isännistön määräysten mukaan tulen menettelemään siinäkin asiassa, joka sinun ystäväsi tänään on koetukselle pannut. Niin, niin, näetkös: sinä voit, sinun välisi voi sen ratkaisuun paljon vaikuttaa. Ja toiselta puolen voi taas itse tämä asiakin hyvin paljon vaikuttaa sinuun ja sinun asemaasi täällä tehtaalla. Sinä ehkä kyllä hyvinkin ymmärrät, mitä tällä tarkoitan. Ja se se oli, mistä tahdoin sinulle puhua, Aini.
AINI. Minä saan siis mennä?
SULO. Eikö sinulla sitte ole mitään sanomista?
AINI (kotvan miettimisen jälkeen). Mitäpä minulla olisi sanomista?
SULO. Et siis tahdo häntä puolustaakaan? Et tahdo lausua yhtään sanaa hänen puolestansa? Taikka pyytää mitään hänen hyväksensä?
AINI. Minä pyydän, ettei minua sekoitettaisi mihinkään asioihin, herra konttoristi.
SULO. Hyvä. Sen teen mielelläni. Varsinkin kun nyt näen, ettei hän sinulle olekaan semmoinen ystävä, kuin miksi luulin.
AINI. Herra Vaaranen, miksi te tuolla lailla penkoatte toisten ihmisten salaisia tunteita? Se on sydämmetöntä teidän puoleltanne! Minä en voi. (Pyyhkii kyyneleitä silmistään). Jos teillä ei ole sen parempaa puhumista, niin olisitte ennemmin puhumatta.
SULO. Sittenkin? Jotakin on sittenkin siellä sydämmesi pohjalla häntä kohtaan? Sääliä? Ehkä paljonkin?