AINI. Ja jos vielä otetaan?
JULJAANA (kummastellen). Häh? Kaartiinko?
AINI. Niin, niin — sotaväkeen.
JULJAANA. No, eihän se pahinta olisi. Sitähän minä perustelen, että sehän se vielä ihan hullusti olisi, jos ei otettaisi. Silloinhan se täällä palkattomaksi jää, jos tekevät, minkä uhkaavat, ja muualla samoin. Ihan leivättömäksi kerrassaan.
AINI. Saattaahan se niinkin olla. Oikeinpa te siinä suhteessa ehkä ajattelettekin, Juljaana.
JULJAANA. No, eikös niin, kultaseni, kun asia kerran näin pitkälle on joutunut?
AINI. Ainapa niillä vanhoilla sittenkin on viisautta enemmän, kuin meillä nuorilla.
JULJAANA. Pälkähtää, näenmä, tuota välistä vielä jotakin vanhankin päähän. — Kunpa vain, kultaseni, hän osaisi niin alhaisen numeron ottaa, että ollenkaan tarkastettavaksi pääsisi. Siinä se vieläkin on kommervenkki ennenkuin tämä pulma ratkeaa. Ne kun, kuulenma, eivät ota kaikkiaan kuin yhdeksäntoista miestä koko läänistä.
AINI. Niin, niin. Vaan jos siinäkin sitte vielä raakkaavat, — vikoja löytävät.
JULJAANA. Häh? Vai raakkaavat? Minunko pojassani vikoja löytävät? Mitä sinä nyt, kultaseni, löpiset?! Jos vain niin käy, että hän oikean numeron saa, niin kyllä ne ei pääse raakkaamaan. Yhtä hyvä kaartilainen hänestä tulisi, kuin kaikista muistakin. Huonosti, näenmä, sinä, kultaseni, Kokon Juljaanan Eetupojan tunnetkin.