AINI. Enhän minä sitä, Juljaana hyvä. Vaan kuka heidän siellä tietää.
Ja äitihän se parhaiten poikansa aina tuntee.
JULJAANA. Äiti, äiti. Vaan ei ne kakki äiditkään niin poikiaan tunne, kuin minä Eetu kultani. Niin, kultaseni, niin. Se on minun Eetuni, minun oma Eetuni.
AINI. Tiedänhän minä: kovinhan te häntä rakastatte.
JULJAANA. Sen tietää vain Jumala, miten häntä rakastan. Ja rakkauden väärtti se mukula onkin. Jospa sinäkin, Aini, häntä joskus niin tulisit rakastamaan, kuin minä. Mutta tässäpä se pulma nyt onkin. Tässä, tässä, että nyt saadaan nähdä mitenkä se ratkeaa. Kuinka käy ja miten mikin tekee? Voi tokisen minun päiviäni, kultaseni!
AINI. Olisipa se ehkä todellakin parasta, että niin kävisi, kuin puhuitte, Juljaana. Ei tulisi syytä kummankaan niskoille.
JULJAANA. Sitähän minäkin. Eetu saisi odottaa ja sinä jäisit tänne odottamaan. Eikö niin? Pakostakin.
AINI. Niin, niin. Kyllä se olisi sillä lailla…
JULJAANA. Vaan mitenkä nyt Jumala sen arvan antaa, siinä se on.
AINI. Eikös sitte ole, niinkuin sanotaan, arpapeliä ihan sananmukaisesti meidän elämämme useinkin?!
JULJAANA. Hys! Ihan oli kuin olisi kuulunut jo kopinata ulkoa. Hänkös se…?