Hemmo. Muuttaa ajatuksesi, vaikuttaa päätökseesi, niinkö?
Elvi. Niin, en tiedä, olisiko se mahdollista. Mutta minä tahdon joka tapauksessa kuulla, minkä nojalla sinä minulta niin paljon vaadit, vaadit enemmän, kuin minä luulen voivani tehdä.
Hemmo. Minä en voi, Elvi, sinulta mitään vaatia. Minä toivon sinun puoleltasi vain ymmärtämistä.
Elvi. Ja minä olen sanonut, että minä tahdon sinulle antaa anteeksi. Tahdon siis myös koettaa ymmärtää sinua.
Hemmo. Silloin sinun samalla pitää myöskin ottaa huomioon minun tunteeni, ihmisluonteen heikkous ylimalkaan.
Elvi. Nyt semmoinen, joka tahtoo jakaa elämänsä useamman välille, paloitella sydämmensä ja tarjota sen mureneita milloin millekin, niinkö? Kelle onneksi? Tokkopa itselleen? Ei ainakaan muille, — niille, joille noita sirpaleita siroitellaan.
Hemmo. Kenen on elämä ehjä? Missä on onni täydellinen? Ken ei sitä etsi? Harva ei hairahdu. Se vain voi todellakin anteeksi antaa, joka kaikki oikein ymmärtää.
Elvi. Hyvä! Minä tiedän siis, että, ennenkuin minut jo tunsit ja vaimoksesi otit, Hemmo, olit etsinyt ja ehkä löytänytkin onnesi toisen luota. Tämä, suhteesi Hiljaan, on nyt tullut ilmi. Sattumalta, — en voi sanoa. Olet sen kyliä itse…
Hemmo. Tunnustanut ja tahtonut tunnustaa.
Elvi. Niin. Mutta pakosta.