Selma. Ei, Elvi, ei. Ei se ole niin. Eihän, Hemmo? No, miks'et sinäkin puhu? Sanohan sinäkin jotakin!
Hemmo (nousten ylös ja alkaen kävellä huoneessa eestaas). En tiedä, en tiedä, äiti.
Selma. Kuinka et tiedä?! — Niin. Eihän tässä ole minun asiani puhua teidän kanssanne nyt. Minä menen. Jätän teidät kahden kesken. Minä olen vain tiellä tässä. Puhelkaa, selvittäkää, sopikaa! (Suutelee Elviä otsalle.) Kultaseni, kultaseni! Tehkää se! Ja sinä, Hemmo rakas! (Halailee Hemmoa.) Minun tähteni, minun tähteni! (Menee, pyyhkien silmiään, vasemmalle.)
Elvi (kotvan äänettömyyden jälkeen). Sano, Hemmo! Eikö se ole parasta, että teen niin? Enkö minä, mielestäsi, ole oikeassa siinä, mitä sanoin?
Hemmo. Voinko minä siihen nyt vastata? Minä olen sinulle tunnustanut, mitä minulla oli tunnustettavana. Sen johdosta olen sitte pyytänyt sinulta anteeksi, että olen tehnyt väärin sinua kohtaan. Ja sinä olet jo ajatuksesi lausunut, jo päätöksesikin tehnyt ja sen minulle ilmoittanutkin. Minä en tiedä, olisiko minulla sitte enää mitään oikeutta pyytää sinua vielä jäämään, jos niin voin kysymyksesi ymmärtää.
Elvi. Oikeutta? Pyytää?
Hemmo. Oikeutta, niin, pyytää, jos näin, ensi myrskyn tultua, sen enempää kysymättä, kuulematta, paikalla olet valmis lähtemään… ilman muuta jättämään kaikki.
Elvi. Mitä sillä tarkoitat, Hemmo?
Hemmo. Sitä, että mihin sinun tunteesesi voin minä nyt sitte vedota?
Elvi. Todellako? Olisiko sinulla ehkä joku syy? Ehkä tosiaankin olen tehnyt väärin siinä, etten ensin ole kysynyt, onko sinulla mahdollisesti joku selitys, joka voisi tätä asiaa lieventää, jolla voit puolustaa itseäsi ja joka ehkä voisi…