Elvi. Minä olen sitä jo ajatellut…
Selma. No? Annathan sinä anteeksi? Hemmohan pyytää?
Hemmo. Niin, Elvi. Se on minun velvollisuuteni. Olen tehnyt väärin sinua kohtaan.
Elvi. Antaa anteeksi — niin. Sen voi…
Selma. Tietysti, tietysti.
Elvi. Mutta unhottaa, unhottaa!…
Selma. Senkin voi — aikaa myöten. Aika kyllä tuo, — unhotuksenkin.
Elvi. Ei, äiti, ei.
Selma. Kuinka: ei? Voi, voi!
Elvi. Päinvastoin: — sen muistaa aina. Ja mitä on elämämme silloin, meidän yhdyselämämme, Hemmon ja minun?! Ei, ei.