Hemmo (istuutuu Elvin viereen). Mitä tahdot sanoa, Elvi…?
Elvi (tarttuu toisella kädellään Hemmoa, toisella Selmaa kädestä). Niin. Tahdon… tahdon puhutella teitä. Tahdoin sanoa… (Alkaa jälleen nyyhkyttää.)
Hemmo. Mitä niin, Elvi hyvä? Älä nyt!
Selma. Niin, koetahan rauhoittua nyt, Elviseni.
Elvi. Tahdoin sanoa, että… kyllä on… parasta, että… minä… lähden… että minä jätän teidät…
Hemmo. Kuinka?!
Selma. Mitä sinä nyt?! — —
Elvi. Niin, niin… että lähden… pois… vanhempieni luo… kotiin… kokonaan. (Purskahtaa itkuun ja painautuu Hemmon rintaa vasten.)
Hemmo. Mutta, Elvi!…
Selma. Elvi kulta, ajattelehan, ajattelehan toki! Mitä tästä tulee? Mitä ihmiset sanovat? Eihän sitä nyt niin saa! Voihan sitä antaa anteeksi. Hemmo pyytää sinulta anteeksi… koettaa sovittaa, sovittaa vast'edes kaikki. Pahahan se on ollut, hirveän paha. Eihän sitä kukaan hyväksy. Mutta tapahtuuhan sitä, tapahtuuhan. Ja voihan sen antaa anteeksi, eikö niin? Ja elää sitte hyvin… Unhottaa, unhottaa!… Voihan sitä? Ajattelehan toki ensin.