Hemmo. Mutta kuitenkin on asianlaita ollut niin — tässä tapauksessa. Erilainen asemamme, Hiljan ja minun…
Elvi. Nykyaikaan, tämmöisessä asiassa? Kuka ottaa niitä seikkoja huomioon, jos todellakin…?
Hemmo. Tuomitset jälleen liian aikaiseen ja liian ankarasti. Sillä siinä asiassahan juuri toiset — omaiset, lähimmät etupäässä — asettavat oman näkökantansa, — yhteiskunnallisen aseman, eri sivistystason j.n.e. — toisen sydämmen asiaa korkeammalle. Ja näin sitä välistä alistuu ja kärsii, vaikka tahtoisikin… toisin.
Elvi. Olisit siis todellakin aikonut ottaa Hiljan…?
Hemmo. Olisin. Aioin.
Elvi. Äitikö siis vastusti? Hän tunsi valinne, Hiljan ja sinun, ja sittenkinkö…?
Hemmo. Kun sinuun tutustuin, kun sinut nain, ei äitini, sen uskon, tuntenut, minkälainen välimme Hiljan kanssa todellisesti oli, yhtä vähän kuin minäkään tiesin, mihin seuraukseen se oli johtanut, mihin tilaan hän jo oli joutunut. Onhan asioita, joita ei puhu äidilleenkään, joilla ei tahdo tuottaa surua rakkahimmalleenkaan. Ja Hiljaa, häntä en ollut moneen kuukauteen edes nähnytkään. Kun tämän sinulle olen sanonut, ehkä nyt on asia vähän selvempi, ehkä nyt on tekoni lieventynyt, ehkä nyt jo ymmärrät kaikki?
Elvi. Nyt minä ymmärrän. En tiedä, mitä sanoa nyt. Onnettomat! Onnettomat! Mihin asemaan olemmekin joutuneet?! Ja Hilja, Hilja, mitäs hän? Miks'ei hän?…
Hemmo. Hän, hän on vain hiljakseen kärsinyt. Alusta pitäen tähän päivään saakka — yksin kärsinyt. Ja tahtoo vieläkin kärsiä — rakkautensa tähden — yksin.
Elvi. Se on käsittämätöntä, Hemmo.