Hemmo. Sille, joka ei häntä tunne. Sillä hän — kuule vielä sekin! — itse ei tahtonut, kun pidin velvollisuutenani tehdä hänelle rehellisen miehen tarjoumuksen, tulla tänne emännäksi talooni.
Elvi. Hän? Köyhän alustalaisen tyttö ei tahtonut tulla ison kartanon emännäksi, kun tarjottiin? Vieläpä rakkaudesta? En ole moista kummaa kuullut. En ymmärrä enkä voi sitä ymmärtää.
Hemmo. Mutta hän on juuri rakkaudessaan asian niin ymmärtänyt, kun tiesi äitini tahdon, — ettei hän sopisi tänne emännäksi, vaimokseni, äitini rinnalle, sukulaisteni joukkoon, ja ettei hän voisi tuoda isäänsä, omaa torppariani, Takamaan Mikkoa, minulle appena talooni. Ja sen tautta hän ei suostunut tarjoumukseeni, vaan uhrautui rakkaudelleen ja tyytyi nurkumatta yksin sen seurauksia kärsimään.
Elvi. Tyytyi siis — kaikesta kummallisinta! — äänettömään häpeään, raiskatun…
Hemmo (kiivaasti). Elvi! Elvi! Sitä sanaa et saa koskaan hänestä käyttää!
Elvi. Rakastetun siis?
Hemmo. Rakastavan, syvästi rakastavan onnettoman tytön osaan.
Elvi. Ja sinun vielä syvästi rakastamasi. — — Sen tiedän nyt. Sen näen hyvin nyt.
Hemmo. Niin tunteeton, niin kovasydämminen, — sen näet myöskin, — en ole, etten nyt tahtoisi, etten pitäisi velvollisuutenani hänen kohtaloaan, mikäli mahdollista, lieventää.
Elvi. Ja sinulla on siihen mahdollisuus nyt. Minun päätökseni kautta. Sinulla on siihen oikeus nyt.