Hemmo (sysää hänet rajulla liikkeellä luotaan). Mikä käärme sinä olet, kun vieläkin luulet voivasi kiemurrella ympärilläni?! Luuletko todellakin vielä voivasi saada minut uskomaan rakkauteesi kaiken sen jälkeen, mitä täällä nyt olet toimittanut? Sillä ethän toki enää voine väittää tekosi johtuneen rakkaudesta minua kohtaan?
Liisi (intomielin). Kyllä, Hemmo, kyllä. Ei muusta, ei mistään muusta.
Hemmo. Mutta sitte vain loukatusta, halpamaisesta itserakkaudesta, silmittömästä kostonhimosta, joka nyt on näyttäytynyt kaikessa loistossaan.
Liisi. Niinkö? Niinkö?
Hemmo. Niin juuri. Sillä ei todellisesta rakkaudesta tehdä, mitä sinä olet tehnyt. Siitä olen vakuutettu täydellisesti nyt, — nyt, kun vieläkin syvemmälle olen saanut sinun sielusi pohjaan nähdä. Valhetta, kavaluutta siellä vain olen nähnyt nytkin, niinkuin silloin, — ei muuta.
Liisi. Hemmo! Hemmo!
Hemmo. Sen tautta olet sen kohtelun, jonka silloin osaksesi sait, täydellisesti ansainnut. Sillä sinä et ole sen parempi, kuin minkälaisena minä sinua sinä iltana pidin.
Liisi. Vai semmoisena naisena sinä siis minut vain piditkin?! Semmoisena, jonka vain ottaa ja viskaa, kuin rääsyn, jonka on käyttänyt intohimonsa pyyhkeenä?! (Kiristäen hampaitaan, sähisten.) Häpäisijä! Häpäisijä!!
Hemmo. Semmoisena. Ja se näennäinen silloinen lujuutesi, josta kerskasit, ei ole tehnyt sinua ollenkaan paremmaksi silmissäni. Se oli, näetkös, vain ikävä hairahdus sinulle, jota olet kipeästi katunut. Sillä kuka tietää? Jos silloin se onnettomuus, josta minut tahtomattasi lujuudellasi pelastit, olisi tapahtunut, kuka tietää, sanon, etkö sinä nyt olisi emäntänä, vaimonani täällä?!
Liisi (katkerasti). Oo, kuinka sydämmetön minulle olet, Hemmo!