Hemmo. Niin, niin se kävi! Kumpi meistä siis sittenkin silloin voitti? Onnellinen minä, että sinä silloin laskuissasi erehdyit! Mutta sitä erehdystäsi sinä et ole voinut tähän päivään asti sulattaa. Ja siitä johtuvat kaikki sinun tekosi. Sinua saan nyt kiittää siitä, että minä olen tekoni tunnustanut. Ja minä kiitän sinua siitä vilpittömästi. Sillä minä olin tehnyt väärin ja voin nyt tekoni sovittaa. Ja minä tahdon sen sovittaa. Niin. Elvi on nyt päättänyt lähteä, jättää minut, jättää paikkansa toiselle. Sen minä nyt tahdon täyttää. Niin on Elvinkin tahto ja toivottavasti se nyt voikin täyttyä.
Liisi. Ja se on, Hemmo? (Tarttuu epätoivoisasti Hemmon takin rinnukseen.) Mikä se on? Mikä se on?
Hemmo (ottaa Liisiä käsien ranteesta). Ha-ha-ha-ha! Toisaalla, syvemmällä, kuin mitä sinä luulet, ovat minun tunteeni sittenkin. (Väistää Liisin luotaan.)
Liisi (kirkaisten). Haa!! (Heittäytyy sohvaan ja painautuu, kasvot alaspäin sen nurkkaan.)
Hemmo. Ja missä, — sen saat kohta itse kuulla. (Menee peräovelle päin.)
Mikko ja (hänen jälessään) Hilja (tulevat samassa perältä häntä vastaan).
Hemmo. Parahiksi tulitte. Aioin juuri lähteä teitä hakemaan. Käykää, käykää sisään!
Mikko. Onko se totta, isäntä?
Hemmo. Mikä niin, Mikko?
Mikko. Nuori rouva kun kävi pyytämässä, että minä valjastaisin hänelle hevosen ja tulisin kaupunkiin viemään… ja…