Hemmo. Kyllä, kyllä. Puhutaan siitä kohta enemmän. — Menkää te nyt vain, Mikko, ja tehkää mitä rouva pyysi.
Mikko (epäröiden). Jos rouva kuitenkin jäisi?
Hemmo. Ei, ei. Ei se siitä muutu. Kyllä se on varma, — päätetty asia. Menkää nyt vain!
Mikko (poistuu verkalleen).
Hilja. Arvasinhan, että näin tulisi käymään.
Hemmo. Mutta näinhän piti käydä, Hiljaseni.
Hilja. Ja kaikki minun tähteni, minun tekoni tähden!
Hemmo. Kultaseni! Mitä sinä joutavia — —! Minähän se — — Minunhan se on enemmän, kuin sinun. Ja minähän tahdoin, että kaikki tulisi ilmi, meidän rakkautemme suhde, minun väärintekoni ja sinun kärsimyksesi. Näinhän piti lopulta käydä kuitenkin. Ja nyt, kun asia on tällä kannalla, nyt ei ole enää mitään esteitä, ei mitään turhaa luulottelua, ei mitään arkailua itsensä eikä pelkoa ihmisten tähden, nyt voit tulla omakseni kokonaan. Eikö niin, eikö niin, rakas oma Hiljaseni?
Hilja. Minä tunnen kuitenkin, ettei minun omatuntoni saa rauhaa koskaan.
Hemmo. Mitä sinä nyt noin puhut, Hilja?