Hilja. Ja tahtoisinhan minäkin… Olisihan välttämätöntä jollakin lailla…
Hemmo. Niinpä niin, kultaseni. Se on välttämätöntä — meidän ja lapsemme tähden. Eihän se pieni raukka ole syyllinen mihinkään. Miksikä se tehtäisiin onnettomaksi? Sen eteenhän meidän on elettävä. Sille annettava kaikki rakkautemme. Yhdessä, Hilja, yhdessä! (Painaa Hiljaa rintaansa vasten.)
Hilja (heltyen itkemään). Te olette — — te olette —
Hemmo. Mitä? Mitä nyt? Miksi sinä itket? Älä itke, älä!
Hilja. — — liian — — liian hyvä!
Hemmo. Tyytyväinen olen nyt, että voin täyttää velvollisuuteni sinua, kauan kärsinyttä, kohtaan. Se on Sallimuksen tahto.
Selma (tulee vasemmalta). Hemmoseni! Hemmoseni! Niinkö se sittenkin päättyi?
Hemmo. Niin, äiti.
Selma. Elvi laittaa jo välttämättömimmät tavaransa kuntoon lähteäkseen, vaan itkee, itkee taukoamatta.
Hemmo. Hän teki itse päätöksensä ja pysyi siinä.