Hilja. Nyt tekin vain tahdotte kiusata minua, vielä tuskiani lisätä.
Liisi. Eikä, kun vain silmänne ajoissa avata, että tietäisitte, mikä teilläkin edessänne on. Sillä minäkin olen ollut häntä yhtä lähellä, kuin te. Minäkin olen häntä rakastanut ja rakastan vieläkin yhtä paljon, ehkä enemmänkin, kuin te. Ja minua hän on ennen teitä rakastanut, minulla on ollut hänen ensi lempensä, ja sen tautta hän on minun, minun eikä kenenkään muun.
Hilja. Ei, rouva. Sitä minä en usko. Se ei ole totta. Se ei voi olla totta.
Liisi. Mutta se on kuitenkin niin. Sillä te ette voi häntä rakastaa, niinkuin minä. Minä vaikka kuolisin hänen tähtensä, vaan sitä ette… Sanokaapa, Hilja, voisitteko te kuolla sen henkilön tähden, jota rakastatte? Voisitteko te nyt kuolla hänenkin tähtensä?
Hilja. En ymmärrä, rouva, miksi te tuommoisia kyselette.
Liisi. Siinäpä se on. Mutta minä voisin. Minä voin vaikka heti. (Hypähtää ylös sohvalle ja etsii aseiden joukosta seinältä.)
Hilja (hätääntyen). Rouva! Mitä te teette? Mitä te ai'otte tehdä?!
Liisi. Missä?… Missä?… Minä kyllä näytän… Ei, ei ole… (Kun ei löydä seinältä revolveria, niin hyppää alas ja juoksee kirjoituspöydän luo, josta hakee kiireesti.)
Hilja. Rouva, rouva hyvä!
Liisi (löytää revolverin). Tässä se on! Ja panoksissa — valmiina.