Selma. Minä uskon. Arvatenkin. Ja miksi ei? Hän tarvitsi hyvän vaimon, hyvän emännän tänne. Ja luullakseni hän on semmoisen löytänyt.
Liisi. Tietenkin sitte. Se on siis oikealle pohjalle rakennettu, kun ei — toisin käynyt päinsä. No, ja nuori Elvi rouva? Hän siis on onnellinen hänkin?
Selma. Enhän minä voi muuta otaksua, Liisi kulta.
Liisi. Se on tietty.
Selma, Ja mistäpä muusta voisi puhuakaan? Vastahan he niin vähän aikaa sitte — —
Liisi. Eihän sitä — niin! Kuinkas sitä ei onnellinen olisi, kun on päässyt varakkaan Alhon emännäksi, herttaisen, kelpo Hemmo Kaltimon puolisoksi?! Niin, tietysti!
Selma. Oma Hemmoni, niin! Sinä kyllä tiedät, Liisiseni, kuinka paljon minä Hemmoa rakastan ja kuinka paljon hänkin minua rakastaa. Ei koskaan hän ole tahtonut minun mieltäni millään pahoittaa. Ja minä uskon, että Elvin kautta on meidän keskinäinen rakkautemme vieläkin vahvistunut ja kasvanut. Toivon, ettei mitään epäsointua ole taloomme tullut eikä tule vastakaan koskaan.
Liisi. Kuinka hauskaa kuulla sitte, että kaikki ovat onnelliset, kaikki.
Selma. Niin, Liisi, hauskaa se on.
Liisi. Kaikki (puolikovaan Selman korvaan, puoleksi leikillä, mutta huomattavalla katkeruudella äänessä) paitsi yksi, täti.