Selma (taputtaen Liisiä kädelle). No, no, Liisi kulta! Ymmärränhän minä. — — Tiedänhän minä. — — Mutta tulee kai se sinunkin onnesi vielä. Ja mikä on onni, sen tietää vasta, kun elämä on loppuun eletty.
Liisi (tuskallisesti). Niin. Se on totta, täti. Vasta kun elämä on loppuun eletty. (Panee taas kätensä ristiin ja vääntäisee kämmeniään ulospäin, nousee sitte nopeasti ylös ja jatkaa teennäisen iloisesti.) Ovatpas tädin kasvit todellakin hyvin menestyneet talven kuluessa.
Selma (nousten myös). Ovathan ne. Minä hoidankin niitä lapsukaisiani ahkerasti. Annathan anteeksi? Tässä jäi vielä yksi kastelematta.
Liisi. Vielä te kysytte?! (Kävelee ja katselee huonetta). Täällähän on muuten kaikki paikoillaan.
Selma (kastelee kasvia). Tietystikin.
Liisi. Nuori rouva ei, näköjään ole tahtonut mitään muutella ja sijoitella. — Kuulkaa, täti, sanokaapa vielä: onko hän hyvin lujatahtoinen vaiko päinvastoin?
Selma. Elvi? Mitäs minä sanoisin? Kiltti hän on ainakin minun kanssani. Ja tässä asiassa hän on pitänyt hyvänään ja tyytynyt.
Liisi. Pitää hyvänään, tyytyä! Onhan se suurenmoista, kun senkin osaa.
Selma (kuin itsekseen). Tietysti, tietysti. — No, nyt minä vien vain tämän kannun pois ja tulen heti takaisin. (Vie kannun ruokasaliin ja palaa kotvasen kuluttua.)
Liisi (joka on astunut pianon luo, lyö sillä aikaa muutamia rajuja akordeja). Tämähän on vireessä vielä, täti. Entisellään sekin vielä viime kesästä. — Eikös Elvi rouva soitakaan?