Selma. Nyt sitte saat tutustua…
Elvi. Missä hän on, äiti?
Selma. Ruokasalissa. Mennäänkö sinne, vai kutsunko hänet tänne, että saan esittää teidät toisillenne?
Elvi. Samahan se. Mutta odotetaan ensin Hemmoa. — Kuule, äiti! Onkohan se totta? Hänestä on niin paljon kerrottu, jota on vaikea uskoa, — niin hirveältä se tuntuu?
Selma. Tarkoitatko sitä — —?
Elvi. — — että hän olisi ollut jollakin lailla sotkeutunut miehensä salaperäiseen kuolemaan.
Selma. Minä en tahtoisi uskoa. Minun on ylimalkaan niin vaikea uskoa pahaa muista. Ihmiset aina puhuvat niin paljon joutavia, panettelevat ja parjaavat aivan ilman syytä.
Elvi. Eipä savua ilman tulta, — kuitenkaan.
Selma. Niin, niin. Mutta tässä tapauksessahan tutkimuksen kautta kuuluu käyneen selville, että luutnantti Blom itse päätti päivänsä.
Elvi. Kyllä, niin sanotaan. Mutta varmaan ainakin vaimonsa tähden, — hänen tavattomiin summiin nousseiden pukuvelkojensa ja ylellisen, yli heidän varojensa eletyn elämän tähden.