Selma. Siitä en voi sanoa mitään, Elviseni. Täällä hän on elänyt hyvin vaatimattomasti.
Elvi. Kun niin on täytynyt. — Ja mitä sitte vielä? Se toinenkin juttu…
Selma. Sen luontoisista, kuin hän on, tietysti kerrotaan kaikellaisia rakkausseikkailuja, jos sinä niitä…
Elvi. Enhän minä muuta tiedä, kuin sen — saman rykmentin erään upseerin kanssa —, mikä juttu kuuluu sattuneen juuri hänen miehensä kuoleman aikaan. Ja sehän se lisäksi luo niin omituisen varjon tuohon naiseen.
Selma. No, kultaseni, minä en tiedä sitä enkä tätä. En siis tahdo häntä puolustaa enkä panetella.
Elvi. Enhän sitä minäkään… Mutta omituisesti hän jo kuulemalta minua kammottaa.
(Eteisestä kuuluu Liisin ääni, hänen iloista
puhettaan ja nauruaan.)
Selma. Kas, sieltä hän tulee. Varmaan Hemmon kanssa.
Liisi (tulee sisään, vetäen perässään kädestä Hemmoa). Täältä me tullaan, täältä me tullaan. Ha-haha-ha-ha! — Kuulkaa, täti! Minä juoksinkin keittiön kautta nuoria vastaan ottamaan, mutta tapasin pihalta vain Hemmon. Ja sekös säikähti, minut nähdessään niin, että oli keikahtaa selälleen.
Hemmo. Kyllä kai, kyllä kai!