Selma. Sinuakos vallaton!
Liisi (yhä nauraen, Elviin päin). Mutta tässä varmaan on — —? Ehkä minä saan tutustua…?
Hemmo. Niin, saanko esittää? Minun vaimoni — —
Liisi. Ja Liisi Blom. Olettehan minusta kuullut? (Kättelee Elviä). Tiesittehän jo minun olevan täällä?
Elvi (väkinäisesti). Terve tul…
Liisi. Olen kovin ihastunut. Nähkääs: minä olen vanha ystävä täällä talossa. Vanhempi teitä, rouva Kaltimo… (Pitelee Hemmoa tuttavanomaisesti kädestä ja tarkastelee Elviä.) Me olemme sinutelleetkin toisiamme, Hemmo ja minä. Ei suinkaan nuorella rouvalla ole mitään sitä vastaan, että jatkamme sitä edelleenkin, vai?
Elvi (kylmästi). Tehkää niin hyvin!
Hemmo. Tietysti siinä tapauksessa sinäkin, Elvi, olet rouva… — Liisin kanssa "sinä"?
Elvi (kuin äsken). Miks'ei.
Liisi. Tietysti! (Asettuen Hemmon ja Elvin väliin, pidellen toisella kädellä Hemmoa käsivarresta, toisella Elviä vyötäisistä.) Tietysti, pikku Elvi! Mitä niistä pitkistä puheista?! Se on niin mainio tapa täällä Suomessa. Sitä on paikalla niin tuttavallinen. Saa paikalla sanoa ihan mitä tahtoo, ja tehdä mitä tahtoo. Nähkääs, minäkin olen tässä jo kuin saman perheen jäsen, kuin mikäkin yhdistysmerkki kahden nuoren välillä. Eikö totta, täti? Ja täti on ihan kuin minun äitini tahi isoäitini, ha-ha-ha-ha-ha!