Liisi. Minä pyydän, Hilja hyvä, älkää nyt noin pahastuko! Enhän minä teille mitään pahaa tahdo. Päinvastoin.
Hilja. En minä tiedä, miksi tekin, rouva, näin kiusaatte minua? Eikö minun jo voida antaa olla rauhassa? Enhän minä keltään mitään pyydä, keltään mitään vaadi. Muuta kuin saada olla rauhassa.
Liisi. Herranen aika! Tietysti! Sehän on sitäpaitsi niin kauniisti tehty teidän puoleltanne, ett'ette tahdo ilmaista lapsenne isää, ett'ette mitään vaadi, että yksin tahdotte kaikki tekonne seuraukset kantaa.
Hilja. Niin, sen vain tahdonkin. Miksi en minä sitä sitte saa, kun en muuta pyydä?
Liisi. Minun puolestani, Hilja hyvä, kernaasti. Mutta sanokaa minulle kuitenkin yksi asia. Niinkö sitte te vihaatte lapsenne isää, ett'ette tahdo enää olla missään tekemisissä sen miehen kanssa, kun näin menettelette, vai niinkö häntä rakastatte…?
Hilja. Rouva, se on minun omantuntoni, minun sydämmeni yksityinen asia.
Liisi. Rakastatte, rakastatte siis?! Minä ymmärrän sen. Minä kuulen sen sanoistanne. Minä näin sen kaikesta. Olette onnellinen, Hilja?!
Hilja. Niin, etten ketään muuta tahdo onnettomaksi saattaa.
Liisi. Sehän on ihanata, sehän on suurenmoista! Onnettomuudessakin onnellinen!
Hilja. Tässä povellani on onneni… (Painaa lastaan rintaansa vasten) oma pikkaraiseni!