Mikko. Niin pitää. Ja ell'ei hän sitä tee, niin kylläpähän se lakituvassa selviää.
Selma. Ajatelkaahan toki, Mikko, mitä te teette!
Mikko. Sitä olen kyllä ajatellut.
Selma. Ja kaikkia seurauksia!
Mikko. Niitäkin olen ajatellut. Sillä onhan se kunnia nyt jo meikäläiselläkin, jota ei niin vain tahrata saa, ja oikeus, joka ei niin vain loukattavaksi jouda.
Selma. Mutta syyttömän kärsimyksiä! Ajatelkaahan, ell'ei meitä muita, niin nuorta rouvaa! Mitäs pahaa hän on tehnyt? Säälikää edes häntä! Kuinkas hänen, raukan, käy?
Mikko. Sitä olisi pitänyt hänen miehensä ajatella, kun naimisiin meni, tietäen, mitä oli tehnyt. Ja tokkopahan minuakaan ajateltiin, kun tytärtäni häväistiin? Tokkopahan minuakaan, isää, kukaan säälii kärsimyksistäni nyt? (Pusertaa kyynelkarpalon silmäpieleen.)
Selma. Kyllä, Mikko hyvä, kaikki säälimme teitä, Hiljaa, koko tätä asiaa, joka nyt näin on käynyt. Eihän sitä kukaan ole tahtonut. Mistä sen tietää, mitä syitä kaikkeen on voinut olla? Mutta eihän sitä pidä asiaa näin tuhat kertaa pahemmaksi tehdä meille kaikille — teille ja meille. Pitää koettaa kärsimyksiä lieventää, eikä lisätä, ja rikokset sovittaa mielisuosiolla molemmin puolin. Eikö niin, Mikko hyvä, eikö niin? — Kas tuossa onkin poikani. Neuvotelkaa hänen kanssansa nyt!
Hemmo (tulee portista oikealta. Ystävällisesti). Hyvää päivää, Mikko! (Kättelyä.) Näin teidän tulevan ja palasin… Olette täällä Hiljan kanssa?
Mikko. Niin, ollaan, kaikki.