RAUNIO. Niin. Sinä naurat nyt, mutta silloin ei ollut naurunpaikka, kun isäsi kuoltua köyhäksi orvoksi jäit, äitisi kun jo ennen oli manalan majoille mennyt.
ROUVA RAUNIO. Sinä siis pelastit minun, minun, nuoren ja kauniin, vaikkakohta köyhänkin tytön?! Ha-ha-ha-ha!
RAUNIO. Ainakin olen nähnyt, ett'et sinä minua rakkaudesta ottanut, jos ollenkaan tiedät mitä todellinen rakkaus onkaan.
ROUVA RAUNIO. Ja jospa niin olisikin, niin pitäisi minun muka olla sinulle iäti kiitollinen siitä hyvästä, jonka minulle olet tehnyt? Niinkö? Oi, te miehet, te miehet!
(* RAUNIO. Ei, ell'ei kiitollisuus tässä tapauksessa ole rakkautta.
ROUVA RAUNIO. Toiveesi pettyivät siis siinä, ett'et saanut kylliksi vastarakkautta palkkioksi jalomielisyydestäsi? Mutta sanoithan itse, että itse rakastit minua liian pintapuolisesti, kun minut nait.
RAUNIO. Vaan olenkos sitä näyttänyt avioliitossammekin? Luulenpa päinvastoin, että olen ollut liian löyhä juuri rakkauteni takia.
ROUVA RAUNIO. Mitäs siis toivoit? Mitä minulta tahdoit? Missä sinun suloiset toiveesi ovat niin katkerasti pettyneet? Saanko luvan kysyä.
RAUNIO. Sinä kyllä tiedät, mitä minä toivoin ja tahdoin. Minä toivoin, että sinua ja vanhempiasi kohdannut onnettomuus olisi jo ehtinyt avata sinun vielä viattomat silmäsi näkemään elämää sen vakavalta puolelta. Minä tahdoin sen kautta kasvattaa sinusta itselleni oikean vaimon, lapsillemme oikean äidin ja kodilleni oikean perheen emännän. Mutta siinä minun toiveeni pettyivät, sillä sinä olit kerran jo taivutettu väärään kasvamaan, sinuun oli, muun muassa, jo niin piintynyt sekin huono luulo, että todella olitte rikkaita ja voitte elää rikkaitten tavoin, että sinä — surullista kyllä — olet istuttanut jo sen näkökannan tyttäreemmekin.
ROUVA RAUNIO. Mutta miksi tämä kaikki nyt vasta semmoisella vauhdilla tulee ilmi, kun tyttäremme jo on saman iän saavuttanut, joka minulla oli, kun minä naimisiin jouduin? Ja miksi et ole ennen tyttäresi oikeasta kasvatuksesta huolta pitänyt?