ELLA. Niin — pappa parka! Hän valittaakin aina, että elämä käy päivä päivältä kalliimmaksi, vaikk'emmehän me ollenkaan suuresti elä. Mutta emmehän kuitenkaan voi elää huonommin kuin muut ihmiset, niinkuin mamma sanoo.
(Neiti Moilanen naurahtaa kuivasti; taas hetkinen vaitioloa).
ELLA (Haukoittelee). Ah, suokaa anteeksi, mutta minä olen niin väsynyt eilisen konsertin jälkeen ja sitte tuntuvat minusta sunnuntai- ja pyhäpäivät aina niin hirveän ikäviltä, ell'ei satu vieraita käymään. Eikö teistä tunnu samoin?
NEITI MOILANEN. Päinvastoin, minä odotan aina sunnuntaita saadakseni levätä. Se on minulle oikea lepopäivä. Aamulla menen kirkkoon ja koko päivä tuntuu sitte niin tyyneltä ja rauhalliselta ja juhlalliselta; minä nautin silloin oikein koko viikon varalle.
ELLA. Ei, minä kammoksun oikein sunnuntaipäiviä ja samoin tekee mammakin. Me odotamme vain, että päivä pikemmin kuluisi, jotta pääsisimme iltasella konserttiin tahi teatteriin.
NEITI MOILANEN. Eikös asessori joskus myöskin käy teatterissa?
ELLA. Teatterissa hän kyllä välistä käy, vaan harvemmin konserteissa. "Menkää te kahdenkesken, en minä jouda", sanoo hän tavallisesti. Ja aina on hän vielä valveella, kun me kotia tulemme. Usein istuu hän senkin jälkeen huoneessaan ja kirjoittaa, niin että mamma jo tuskastuu odottamiseen ja huutaa hänelle makuusuojasta: "Georges, mitä sinä nyt niin kauan valvot? Tule jo makaamaan, että minäkin saan yöni rauhassa levätä." Papanpa takia sitte meidän täytyykin nukkua niin kauan aamuisin.
(Eteisessä helähtää soittokello).
ELLA (Hypähtää iloissaan sohvalta). Se on joku vieras!
NEITI MOILANEN (Nousee myös). Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä.