NEITI MOILANEN. Siinä tapauksessa sallitte kai minun mennä? Minun täytyykin…
ELLA. Ei, ei, ei. Istukaa! Minun tulee ikävä, jos lähdette. Istukaa tähän sohvaan, niin kerrotte minulle jotakin hauskaa. (Vetää neiti Moilasta kädestä istumaan sohvaan). Eihän teillä ole tänäpäivänä mitään muita tunteja.
NEITI MOILANEN. Ei tosin. Vaan mitäpä hauskaa tietäisin minä kertoa teille, jotka elätte suuren maailman mukana.
(Hetkinen vaitioloa).
ELLA. Eikö totta, neiti, että meidän salimme nyt näyttää aivan toisellaiselta, kun meillä on tuo uusi, muhkea flyygeli vanhan pianorämpän sijassa? Heti näkee ett'emme ole huonommat muita ihmisiä, niinkuin mamma sanoo.
NEITI MOILANEN. Kyllähän se on kaunistekoinen ja hyvä soittokone, mutta onpa sen hintakin tuntuva.
ELLA. Kaksituhatta kahdeksansataa markkaa. Sen summan pappa kyllä saa pian maksetuksi, jos hän vain ahkerasti sanomalehtiin kirjoittaa, niin sanoi mamma.
NEITI MOILANEN (Naurahtaa). Asessori parka! Kuinka hirveän paljon työtä hänellä on! Virassaan on hän monta tuntia päivässä ja kotona istuu hän yhtä mittaa pöytänsä ääressä, työhuoneeseensa sulettuna, niin ett'ei hän ehdi monta sanaa kenenkään kanssa puhellakaan.
ELLA. Ei hänellä kotona paljon työtä virastosta ole. (Naivisti). Hän kirjoittelee vain sanomalehtiin.
NEITI MOILANEN. Mutta eikö se ole työtä sekin?! Katsokaapas vain, kuinka hän jo käy kumarassa. Sen on työ tehnyt. Ja sitte, — eikös teitäkin kummastuta, kuinka paljo harmaita karvoja jo on hänen ohimoillensa keräytynyt? Ne ovat huolet niihin kasvattaneet ja vasta ihan viimeisten vuosien kuluessa. Varsin iloinen hän ei ole koskaan ollut, niinkauan kuin minä hänen tunnen, mutta näytti hän kuitenkin muutama vuosi takaperin paljoa vireämmältä. Nyt hänet pitäisi varmaankin kahdeksaa joll'ei kymmentä vuotta vanhempana kuin hän todella on.