SOLA. Ja ystäväsi kunniasanankin rinnalla?
RAUNIO. Siksi kunnes itse tulen asiasta vakuutetuksi.
SOLA. Siinä tapauksessa sinä et saa minua enää ystäväksesi nimittää. Ja ennenkuin sinun nimesi on jälleen puhdas häväistyn aviomiehen maineesta, en minäkään sinua ystäväkseni sano. Hyvästi!
(Sola menee, pukee eteisessä nopeasti palttoon päällensä ja paiskaa mennessään ulko-oven kiinni. Raunio jää seisomaan paikoilleen, kunnes Solan askeleita rappusilta ei enää kuulu. Sitte kääntyy hän ja tuijottaa kauan eteisen oveen, josta vähän ajan kuluttua Ella tulee sisään. Samassa tulee rouva Rauniokin oikealta).
ROUVA RAUNIO. Mutta Georges! Mikä ihmeen kiivas keskustelu teillä täällä oli? Huutonne kuului aina makuusuojaan asti.
ELLA (Tullen hattu päässä saliin). Varmaankin oli se lehtori Solan kanssa? Hän tuli vastaani rappusilla, synkkänä kuin ukkospilvi, ei kuullut eikä nähnyt mitään. En koskaan ole nähnyt häntä niin kauhean näköisenä.
ROUVA RAUNIO. Ja mikä sinun on, Georges? Seisot siinä, kuin maahan kaivettuna.
RAUNIO. Ei mitään, ei mitään! Jätä minut rauhaan, jätä minut rauhaan!
ELLA (huomattuaan kruunun). Ai, ja minä, kun en ollut huomata koko kruunua! Mutta kuinka ihmeen kaunis se on, niin ihmeen kaunis!
ROUVA RAUNIO. Eikö totta, Ella? Nyt vasta meidän salimme tuntuu viehättävältä ja kodikkaalta!