ROUVA RAUNIO. No, mitä hauskaa hänellä oli kerrottavaa?
ELLA. Et sinä tiedä, kuinka ystävällinen, kuinka kohtelias hän on! Ja mitä komplimentteja hän minulle sanoi. Muun muassa sanoi hän, että minä epäilemättä olen Helsingin kauniin neiti. Tietysti…
ROUVA RAUNIO. Mikä imartelija hän on!
ELLA. Tietysti, mamma, en minä sitä usko.
ROUVA RAUNIO. Tietysti se on aivan liioiteltua: sievä sinä kyllä olet hyvinkin, mutta kauniiksi ei sinua kuitenkaan voi sanoa. Toista olin minä nuoruudessani!
ELLA. Mutta olethan sinä, mamma, itse sanonut, että minä olen aivan sinun kuvasi.
(Raunio silloin tällöin seisattuu ja kuuntelee,
katsoen karsaasti naisiin).
ROUVA RAUNIO. Kyllä, kyllä, mutta sittenkin olet vielä kappaleen matkaa minusta jälellä. Ja tahtoisinpa nähdä miltä sinä näytät, kun sinä olet minun ikääni tullut. Eipä suinkaan sinusta silloin sanottaisi samaa, kuin minusta nyt, että minä pikemmin näytän vanhemmalta sisareltasi kuin äidiltäsi.
ELLA (huulet nyrpällään). Enpä minä silloin tahtoisikaan näyttää sinun vanhemmalta sisareltasi, en ollenkaan!
ROUVA RAUNIO. Mutta Ella! Kuinka voit sinä olla niin…?! Minähän tarkoitan, että jos sinä silloin olet samassa asemassa kuin minä nyt, että olet äiti ja sinulla on sellainen tytär kuin nyt itse olet.