ELLA. Kukas sen sinulle sanoi? Sanoiko hän niin, että sinä näytät minun vanhemmalta sisareltani?
ROUVA RAUNIO. Se on sama, kuka sen sanoi. Sitä paitsi: tiedän minä sen sanomattakin.
ELLA. Mutta tiedätkö, mamma, mitä hän minulle vielä sanoi? Hän puhui niin paljon, niin paljon, ja semmoista, jota kaikkia minä en oikein hyvin ymmärtänytkään. Ja lopuksi sanoi hän, että nythän minä olen melkein jo kosinutkin teitä, neiti Ella.
ROUVA RAUNIO. Mitä sanot! Onko se mahdollista? Oikeinko totta?
ELLA. Ihan totta se on. Niin hän sanoi. Omin korvin minä sen kuulin.
RAUNIO (seisattuu rouva Raunion ja Ellan väliin ja katsoo tyttäreensä vakavasti). Mutta sanopas minulle, Ella: kuulivatko sen jonkun toisenkin korvat?
ELLA. Mitä tarkoitat, pappa? Miksi kysyt minulta sitä noinikään?
RAUNIO. Varmuuden vuoksi. Ja tietysti et sinä usko sitäkään, vai?
ROUVA RAUNIO. Tietysti, Georges, tulee hän pyytämään meidän suostumustamme siihen, jos hän todellakin…
ELLA. Tietysti, pappa, hän sen tekee.