ELLA. Tietysti. Vaan minne luulet, mamma, että pappa nyt meni?
ROUVA RAUNIO. Solan luo juuri, siitä olen ihan varma.
(* ELLA. Mutta olihan hän vast'ikään täällä.
ROUVA RAUNIO. Kyllä, mutta juuri sentähden, sillä he kiivastuivat ja erosivat varmaan vihamiehinä. Ja papallahan on sellainen luonto, että hän suuttuu pian ja katuu kohta, kun huomaa olevansa väärässä. Ja silloin pitää hänen saada heti sopia, muutoin on hän pahoilla mielin koko ajan. *)
ELLA. Mutta tiedätkö mitä, mamma? Minä pahoin pelkään, että pappa ehkä kieltää nyt viettämästä minun syntymäpäiväänikin.
ROUVA RAUNIO. Sitä hän ei voi tehdä. Se nyt on aivan mahdotonta, kerrassaankin.
ELLA. Mutta miks'ei, jos hän on niin suuttunut kamreeriin?
ROUVA RAUNIO. Sinä unhotat, Ella, että minullakin on jotakin siihen asiaan sanomista. Ja sitä paitse on se, niinkuin sanoin, kerrassaan aivan mahdotonta.
ELLA. Kuinka niin, mamma? Minkä tähden?
ROUVA RAUNIO. No, jo sen tähden, että me joka vuosi olemme viettäneet sinun syntymäpäivääsi tanssijaisilla. Ja miltä se näyttäisi, ell'emme nytkin niin tekisi? Mitä ihmiset siitä sanoisivat? Ihmisten tähden jo täytyy papan siihen suostua, muutoin tulevat kaikki tuttavamme jo kutsumattakin sinua onnittelemaan.