ELLA. Ush! Mikä pettymys! Minä luulin, että se oli… Minä en voi… Kuinka epämiellyttävä hän on, tuo lehtori Sola. Kuulitteko, kuinka hän kysyi (matkii Solan ääntä): "onko pappa kotona?" Ei tunne soveliaisuuden sääntöjä ollenkaan. "Onko asessori kotona" olisi hänen, minun mielestäni pitänyt kysyä.
NEITI MOILANEN. Mutta hehän ovat vanhoja tuttuja, asessori ja hän.
ELLA. Mitäs siitä sitte… Kyllä he, vaan en minä ja hän. Ja eihän hän ymmärtänyt edes kumartaakaan teille eteisestä.
NEITI MOILANEN. Se on anteeksi annettava, neiti Ella. Hänhän on likinäköinen, niinkuin tiedätte.
ELLA (Viekkaasti). Niin, kyllä minä tiedän, miksi te häntä puolustatte.
(Istuutuu sohvaan ja ottaa pöydältä kirjan selaillaksensa).
NEITI MOILANEN. Totuuden nimessä, tietysti… Ei, mutta hyvästi nyt.
Kyllä minun täytyy lähteä.
ELLA. Istukaahan, istukaahan! Mitä te nyt noin hätäännyitte siitä, että lehtori Sola meille tuli…
NEITI MOILANEN. Enhän minä mitä… Johan minä taannoin ai'oin lähteä.
(Istuutuu).