ROUVA RAUNIO. Mitä todisteita sinulla on, että minä sen olisin tehnyt.
RAUNIO. Sinun entinen elämäsi on minulle kyllin riittävä todiste, että sinä olet kyennyt tuottamaan minulle tämänkin mitä törkeimmän, julkisen häpeän.
ROUVA RAUNIO. Ilman todisteita ei sitä kukan ihminen usko.
RAUNIO. Vai luulet siis, että rikoksesi nyt on iäksi haudattu, kun hän on karannut…?
ROUVA RAUNIO. Sitä rikosta en ole tehnyt.
RAUNIO. Ei! Se on liian konstikas, tuo tepponen, sekoittaakseen selvän asian. Itse väärentämällä minun nimeni, — ja siihen ei hänellä syytä ollut, — hän ei olisi sinulle rahoja antanut ja koska minä en ole sitä nimeä siihen kirjoittanut, niin ei kukaan muu ole voinut sitä tehdä kuin sinä. Minut sinä siis petit silloin ja nyt tahdot pettää hänetkin, joka sinua silloin auttoi, nyt, kun hän on sinun silmistäsi poissa. Perkele sinä olet, vaan et nainen.
ROUVA RAUNIO (Säpsähtää ja luo kopean katseen mieheensä). Hyvä! Olkoon niin! Mutta minkä tähden luulet, että sen olen tehnyt, minkä tähden?
RAUNIO (Kummastuen). No?
ROUVA RAUNIO (Kavalasti, kuiskaten). Ihmisten tähden!
RAUNIO. Ihmisten tähden?! Ihmistenkö tähden muka vapisit, kun kaikki omaisuutemme oli velkojille luovutettava, mutta samojen ihmisten tähden et pelännyt tuollaiseen rikokseen ryhtyä? Ihmistenkö tähden? Ei!